Yhden illan juttu

On se aika vuodesta, jolloin pitää saada aivot narikkaan. Virkkaaminen on itselleni sellaista puuhaa, jota tehdessä ei tule paljon työ- tai muita arkihuolia pohdittua. Johtunee tosin siitä, että olen todella amatööri virkkaushommissa. Virkkaan vain a. isolla koukulla b. mahdollisimman paksulla langalla tai kuteella.

Katselen aina haaveillen kaikkia ihania kuvia virkatuista sisustustyynyistä ja torkkupeitoista, mutta toteutuspuolella on heikkoa. Sen vuoksi olenkin innoissani yhden illan jutustani, joka toi piristystä meidän kotiin: Virkkaus, purku, virkkaus, purku, mutta parin tunnin istumisen jälkeen sain kuin sainkin Eino-pappan tekemään jakkaraan istuinsuojan.

Meidän kodissa huoneesta toiseen aina tilanteen mukaan seilaava jakkara on mieheni pappan tekemää suomalaista käsityötä. Erityisen tuolista tekee se, että pappa ehti antaa juuri ennen kuolemaansa tuolin meidän vastasyntyneelle pienelle tyttövauvalle keväällä 2013. Nyt kun puun luonnolliset värisävyt ovat taas sisustuksessa ns. sallittuja, tuo tuolikin tuntuu istuvan omaan kotiin kivasti. 

Vastaavia jakkaroita näkyy muuten virkatulla päällisellä myynnissä. Seuraavaksi ajattelin testata vastaavan "hatun" tekemistä Artekin jakkaroille. Meillä on niitä mustina ja tuntuu että istuinosat ovat aina sormenjälkien peitossa, joten hattu olisi kivaa vaihtelua.

Upea kesäkassi virkaten

Hei kaikki! Alkukeväästä tein postauksen kevään uutuuskirjasta, Oma koppa. Neliö. Työkaverini ihastui postauksessa vilahtaneeseen kesäkassiin. Toukokuun koleudessa kävimme ostamassa kassiin lankoja. Lankahyllyllä kassin väreiksi valikoituivat musta ja puhdas valkoinen. Hyvä värivalinta, sillä nyt kassi sopii moneen asuun ja tilanteeseen.

Kassia varten on virkattu kasa isoäidin neliöitä. Hahmottelemalla paperille oman unelmien kassin saa helposti laskettua, kuinka monta neliötä omaan kassiin tulee virkata. Kassin kahvoihin kannattaa sisälle laittaa (virkata sen ympärille) paksu nauha/nyöri tai vaikkapa pala johtoa. Itse haaveilen vastaavasta kassista, jossa kahvat olisi tehty vanhasta vyöstä.

Oma maailman ihanin kesäkassini on oman mammani virkkaama auringonkeltainen verkkokassi. Se on kestänyt hyväkuntoisena jo lapsuudesta saakka. Laadulla ja huolelle tehty kassi tuntuukin palvelevan sukupolvelta toiselle.

Oma koppa. Neliön kirja-arvostelu ihanien kuvien kera on täällä. Ei muuta kuin virkkaamaan.

Kuin karkkikaupassa

Arvatkaa kuinka mulle kävi viikonloppuna? Olin pyörtyä.* En nyt oikeasti, mutta ajatuksen tasolla. Pääsin livenä käymään Paapossa, jota muuten seuraan aktiivisesti Facebookin välityksellä. Ja kyllä, käsillä tekevä ihminen saattaa pyörtyä Paapossa, sillä siellä oli kaikkea, kuten tästä kuvasikermästä saatat nähdäkin. Olo oli kuin pikkulapsella karkkikaupassa, sormia syyhytti ja kaikkea teki mieli hiplata.

* Tämä postaus sisältää kaupallisen linkin
 

Paapolla on oma filosofiansa (jos sitä siksi nyt voi kutsua) ideoiden ja ohjeiden jakamisen suhteen. Kaupassa on kehotus tuotteiden ja mallien kuvaamiseen. Tämä varmasti on kannattava juttu, sillä sitä kautta yritys saa mukavaa näkyvyyttä ja tunnettuutta osakseen. Alla olevan kuvan kantokoppa on hyvä osoitus tästä. Kun kuva valmiista kopasta julkaistiin Facebookissa, levisi se kulovalkean tavoin harrastajien keskuudessa ja sai monet innostumaan mallin kopioinnista. Ohje on käännetty myös englanniksi ja sitä kautta yritys on saanut yhteydenottoja ulkomailtakin.

Pohdimme muuten yrittäjän kanssa, ollaanko muualla maailmassa yhtä innostuneita virkkaamaan trikoosta kuin Suomessa. Tietääkö joku teistä asiasta? Käsityksemme mukaan trikookuteen saanti ei ole muualla kovinkaan hyvää.

Perinteisen suomalaisen paperinarun tuntevat kaikki. Se on valitettavan kovaa sormille työstettäväksi. Alakuvassa on ulkolainen paperinaruvastine, joka oli ihanan pehmeää. Unohdin napata sitä kotiin testiin, mutta pitänee kesän alkaessa virkata tuosta jotakin. Erityisesti nuo moniväriset paperinarut kiehtovat silmääni.

 

Valosarjat toimivat eri tiloissa, vaikkapa terassillakin, ympäri vuoden. Onnistuisinkohan minä vastaavien toteutuksessa syksyllä? Värikkäistä paperipilleistä voisi saada kivat valot aikaan.

 Itse tehdyt tuotteet on kiva merkitä Handmade-lapuilla tai -napeilla. Nahkalapussa on sitä jotakin.

Helmiä Paapossa oli kaikissa sateenkaaren väreissä, kuten toki nappejakin. Jaankin lähipäivinä ohjeen kuvien kera korusta, jonka tein Paapo-vierailuista inspiroituneena.

Virkkaus on se minun tekniikkani jos neulomisen ja virkkauksen välillä pitää valita. Silmääni miellyttävät selkeät mallit, joilla on jokin järkevä käyttöfunktio. Näin on muun muassa virkatussa piirakkavadin suojassa sekä jumppapallon suojuksessa.

Tutustu Paapoon täällä. Kiitos Anne! Oli ihana saada olla vieraanasi Paapossa. Paapon myymälä on Alajärven keskustassa.

Oma koppa.Neliö.

Ihanaa kun kevään uutuuskirjoja alkaa tupsahdella kauppoihin. Yksi kevään kirjailmiö on Virpi Marjaana Siiran kirja, Oma koppa. Neliö. Kirja on jatkoa saman osaajan Oma koppa. Ympyrä -kirjalle.

Ensikosketukseni Oma koppa-kirjaan oli viime keväänä. Ihmettelin virkkauksen aloittelijana, mikä ihme kirja tuollainen on. Molempia kirjoja nimittäin luetaan vaakasuunnassa ja niiden värimaailma on hyvin mustanpuhuva. Sillä kertaa kirja jäi kauppaan, mutta muutaman viikon sulattelun jälkeen olin kirjan onnellinen omistaja. 


Nyt julkaistu Oma koppa-kirja on kuin kunnianosoitus vanhalle kunnon isoäidin neliölle. Itse en ole aiemmin ollut niistä kiinnostunut, mutta kirjaa selailtuani huomasin pohtivani, josko minäkin ryhtyisin niitä virkkaamaan. Kirja esittelee uusia innovatiivisia tapoja hyödyntää neliöitä. Todellakin, ne taipuvat muuhunkin kuin torkkupeittoihin.

Isoäidin neliön nuorennusleikkaus on musta, valkoinen tai mustavalkoinen neliö. Erityisen kivasti se sopii yläkuvassa olevaan laukkuun, joka on todella katu-uskottava ja sopii käteen kuin käteen. Koska pidän graafisista muodoista, silmääni sopii myös mustavalkoinen tunikamekko.

Kirjan ohjeet inspiroivat tekemään kokeiluja ja hulluttelemaan. Hulluttelua voi olla vaikkapa se, että virkkaa paksulla koukulla ohutta lankaa. Mikään ei ole kiellettyä, vaan kokeilemalla voi löytää juuri itselleen sopivan pinnan.

Ideoita ja vinkkejä saa kirjasta niin kodin sisutamiseen, asusteisiin kuin myös oman vaatekaapin uudistamiseen. Erityisesti mieleeni kirjasta jäi farkkutakki, jonka pinnalla iloitteli iso kasa värikkäitä isoäidin neliöitä. Samoin myös virkattu sormus oli jotakin sellaista, jota pitää itsekin kokeilla.

 

Vaikka tähän postaukseen valitsemani kuvat ovat hyvin mustavalkoisia ja neutraaleja väreiltään, kirja ei suinkaan ollut sitä. Upeaa väri-iloittelua on muun muassa alla olevassa kuvassa.

Pidän kirjasta erityisesti, koska se osoittaa vanhan menetelmän, virkkauksen, olevan sopiva minkä tahansa toteuttamiseen. Kirjaa ei ehkä kannata hankkia, jos on liian tiukkapipoinen virkkaaja, mutta meille iloittelijoille ja uuden kokeilijoille teos on mitä sopivin.

Jos jotakin moitetta haluaa sanoa, moitin hieman kuvien laatua. Paikoitellen kuvat olivat synkkiä ja epätarkkoja, mutta vain paikoin. Myös valkoinen teksti mustalla pohjalla on silmälle haastava. Moitin myös kirjan tuoksua: Juuri painosta tulleena se tuoksuu, suorastaan haisee, hyvin voimakkaasti painokemikaaleille. Kenties kuitenkin aika tekee  tehtävänsä ja kirja tuoksuu  kohta meidän kodille.

Oma koppa. Neliö -Virkattuja variaatioita, Virpi Marjaana-Siira 2015.

Amerikkalaisia pastilleja

Osaisinpa tarttua vaikkapa virkkuukoukkuun kiireen keskellä. Käsillä tekemisellä on tutkitusti vaikutusta hyvinvointiin ja elämänlaadun kohentumiseen. Tammikuu oli minulle melko vauhdikas. Onneksi on jo helmikuun ensimmäinen, nyt on aika taas hidastaa tahtia.

Eilen kun vedeltiin vauhtikuukauden viimeisiä tunteja, tartuin supersuosikkiini: Molla Millsin Virkkuriin. Virkkuri ei petä minua koskaan. Nyt kun taas selasin kirjan sivuja, tajusin tarvitsevani pastillityynyjä. Värimaailmaa hetken pohdin, mutta luonnonvalkeaan melko tylsästi päädyin.

 

Toimisiko tyynyn alapuolella kangas? Kuvien tyynyssä on virkattu sekä ylä- että alakappaleet. Haaveilen kuitenkin kivasta kankaasta tyynyn alaosaan. Kenties jotakin Marimekon kangasta, jos vain raskin leikata niitä paloiksi.  Kuvan tyynyt ovat kyllä aivan kuin amerikkalaisia pastilleja...

 

Mollalta on muuten tulossa oma virkkauskirjansa miehille, jos olen oikein ymmärtänyt.  Onpa kiva sitten lukea, mitä se miehinen virkkaus oikein on. Erilaisia värejä, virkattuja kaljakoreja, treenikasseja....Vai pastillityynyjä leffalöhöilyyn?

Oi muistatko vielä...

..nuo eriskummalliset tekeleeni, jotka esittelin vuoden alussa? Ne ovat kulkeneet kanssani tammikuusta tähän päivään aina välillä lisääntyen. Tänään esittelin lopputuleman virkkauspiiriläisille. (Sori teille, jotka ajattelette kuin minä ennen virkkaushuumaani...)

Ja nyt esittelen sen teille. Tadaa!

 Ai, mikä tämä on? Huivi. Olkashaali. Ihan on käyttäjästään kiinni tämän luomuksen tarina.

Koska kyse on elämäni ensimmäisestä virkkaustyöstä, jota voi edes välttävästi kutsua virkkaukseksi, on työn jälkikin hyvin vaihtelevaa. Mutta tyytyväinen olen, enpä olisi vielä viime vuoden puolella uskonut tässä onnistuvani. Hyvä minä!

Oma käsiala on tässä virkkausta opetellessa muuttunut melkoisesti. 

Se on oikeastaan tämän hyvin boheemin huivin suola: Rennolla asenteella koottu rento huivi!

Kun aikani huivia tuijottelin tuolin karmilla, tajusin haluavani samalla tyylillä tehdyn torkkupeiton. 

Värimaailma olisi jotakin aivan muuta. Kesäprojektiksi kenties?

La(i)skiaisen iloksi!

Hih-hei! Täällä sitä ollaan suu täynnä pullaa. Pitää sitä jostakin laskiaistraditiosta nauttia, kun pulkka ei tuolla ruohossa oikein luista.

Pullat leipuri hiiva eli mamma Kanivino leipoi viime yönä. Kunnon hiivalla ja kunnon maidolla, tottahan toki. Pullien välissä on vaahdotettua suklaakermaa. On muuten tosinamia. Suosittelen. Mansikan ystävälle on myös vaahtoutuvaa mansikkakermaa tarjolla. Ekaluokkalaisen mielestä kerma maistui aivan jäätelölle. Kieltämättä pehmismäistä makumaailmaa siinä onkin.

Huomaa muuten tuo todella kaunis lautanen. Lautanen on vanhaa Arabian tuotantoa, olisikohan 1950-luvulta. Lautaset ovat palvelleet meidän perhettä kesämökillä monta vuosikymmentä, mutta nyt ne ovat kulkeutuneet meidän kotiin. Näistä ei syödä arkena, vaan aina kun on aihetta juhlaan.

Laskiainen huipentuu ryhmävirkkaukseen. Kyllä! Hullulla on hullut harrastukset.

Kukkamekkotädin tunnustus

Tänään on muuten pukeudu kukkamekkoon -päivä. Sen kunniaksi täältä kukkamekossa bloggaan. Kukkamekkotädin tunnustukseksi nimettäköön tämä postaus. Olen nimittäin seonnut. Totaalisesti. Sitä tavaraa on joka paikassa. Lapsenikin on siihen jo sekaantunut. Mies kysyy, jääkö nää kaikki todellakin meille. Mistä on kyse?

Olen jäänyt kirjaimellisesti koukkuun kiinni. Aiemmin olen täällä jo myöntänyt vähän koukuttuneeni, mutta nyt ollaan taas uusissa sfääreissä.

Laiskalle ja kärsimättömälle virkkaajalle löytyy onneksi isoja koukkuja. Tarkoitan siis todella isoja. Kuvissa olevat jutut ovat syntyneet koukulla 12. Kokeilijaansa odottaa niinkin mammuttimainen koukku kuin koko 20.

Näihin trikookudekoreihin haksahdin edellisiltana. Sen jälkeen niitä onkin sitten tehty lapsen jumppatreenien aikana, lasten nukahdettua, ruoan kypsyessä ja ehkä vähän unissakin. En olisi ikimaailmassa uskonut saavani tuollaisia aikaan. Virheitäkin niistä jo osaan bongata eli olen jo jollakin tasolla tässä virkkaushommassa. Jes! Vielä pitäisi tsekata, kuinka tuo kude päätellään koreissa.

Koti-insinööri on aivan poissa tolaltaan. Talossa on tilaa, mutta siitä huolimatta ei meinaa istuinpaikkaa löytää. Joka paikassa on joku keskeneräinen väkerrys. Hän tosiaankin toistuvasti on tällä viikolla kysellyt, jääkö nää kaikki korit tosiaan meille. Olen ollut sekava vastauksissani...

Kuinka mainiosti nämä virkatut korit sopivat erilaisen sälän, kuten sekalaisen duplosälän, säilyttämiseen. Kuvan korissa olevat kahvat tekevät korin liikuttamisesta helppoa myös lapsukaisille.

Virkkaus tuntuu muuten lihaksissa. Olen todellakin tällä viikolla "punttia" nostellut, kun olen paksua kudetta virkannut. Niskat on jumissa, käsi on jumissa, mutta se ilo mikä tästä sekoamisesta tulee, se on vasta jotakin.

Pohdin tässä, että nämä trikookorit ovat varmaan tämän ajan lapsille niitä, hyi hitto -juttuja sitten isona. "Ai, oliko teilläkin niitä...Ne oli ihan hirveitä..." Sellasta se elämä on. Joka sukupolvella on omat yök juttunsa.

p.s. Kuinka meidän ekaluokkalainen on sitten tähän hommaan sekaantunut? No hän sormivirkkaa, ja on hyvin tuottelias. Mitä tehdä jatkumattomalla määrällä ketjusilmukoita? Saa antaa vinkkejä.

Yllätinpä itsenikin eli Mollan matkassa

 Kuin vahingossa Molla Millsin Virkkuri-kirja ilmestyi elämääni. Sinänsä ihme, sillä inhoan kaikkea virkkaukseen ja neulomiseen liittyvää. Mutta jos ei ole liian tiukka periaatteiltaan, inhokista voi tullakin uusi suosikki. Niin kävi minulle. 

Kun Virkkuri muutti meille, sekosin. Ymmärsin että virkkaamalla voi saada todella tyylikästä jälkeä aikaan. Käsissäni oli kirja, joka oli tarkoitettu kaltaiselleni urbaanille naiselle, joka ei osaa virkata, ja joka haluaisi osata virkata modernin ottein. Jos siis vähäänkään kuulut samaan kastiin, kyseinen kirja on juttusi. Siinä näytetään meille tumpeloille kädestä pitäen, kuinka virkataan. Molla Millsin innoittamana virkkasinkin yhdessä illassa tuubihuivin. Ei kirjassa siihen ohjetta ollut, mutta kun aikani harjoittelin perustekniikoita halusin tehdä jotakin nopeaa ja kivaa. Parissa tunnissa se huivi syntyi. Lankana oli allakin vilahtava Crystal, tosin luonnonvalkoisena versiona.

 

 Ja ne langat. Työtilassani on iso kasa lankoja. Aina silloin tällöin nitä ostelen. Ymmärtämättä niistä kuitenkaan mitään. Jostakin syystä sieltä löytyi iso kasa erilaisia kimallehenkisiä lankoja. Päätin pakata ne eilen mukaani, kun lähdin aikuisten kässäkouluun. 

Kässäkoulun muut naiset ovat aivan käsittämättömän taitavia. Nieleskelin kun tajusin heidän tekevän upeita luomuksia myös virkkuukoukulla. Antakaa armoa, täähän on koulu...huusin mielessäni, sillä koen olevani todellakin epämukavuusalueellani. 

Jostakin se sitten vain tuli. Sain sanottua, etten osaa mitään. Kädestä pitäen lähdettiin tekemään ensin ketjusilmukoita, sitten kiinteitä silmukoita ja pylväitä. Minä osaan! Ainakin hetkellisesti siltä tuntui.

Alla on epämääräisiä kukkia, ensimmäisen jälkeen homma lähti sujumaan kuin leikiten. Mies ja lapset tuumasivat niiden olevan pannulappuja. Mutta kuka sellaisia tänä päivänä tekee? Minä virkkaan näitä vielä lisää, lisää ja lisää. Näistä pitäisi tulla huivi. Ihan itse virkkaamani hartiahuivi. Ihanaa! Omiin silmiini nämä ovat kauniita, kiitos sen, etten uskonut koskaan tähän kykeneväni. 

Matka näiden kanssa jatkuu. Saa nähdä mikä on lopputulos.

p.s. Näyttääkö nää nyt vähän "mummolle"?!? Mutta nää on oikeesti tosikivoi, ihan tosi.