Tänään on muuten pukeudu kukkamekkoon -päivä. Sen kunniaksi täältä kukkamekossa bloggaan. Kukkamekkotädin tunnustukseksi nimettäköön tämä postaus. Olen nimittäin seonnut. Totaalisesti. Sitä tavaraa on joka paikassa. Lapsenikin on siihen jo sekaantunut. Mies kysyy, jääkö nää kaikki todellakin meille. Mistä on kyse?
Olen jäänyt kirjaimellisesti koukkuun kiinni. Aiemmin olen täällä jo myöntänyt vähän koukuttuneeni, mutta nyt ollaan taas uusissa sfääreissä.
Laiskalle ja kärsimättömälle virkkaajalle löytyy onneksi isoja koukkuja. Tarkoitan siis todella isoja. Kuvissa olevat jutut ovat syntyneet koukulla 12. Kokeilijaansa odottaa niinkin mammuttimainen koukku kuin koko 20.
Näihin trikookudekoreihin haksahdin edellisiltana. Sen jälkeen niitä onkin sitten tehty lapsen jumppatreenien aikana, lasten nukahdettua, ruoan kypsyessä ja ehkä vähän unissakin. En olisi ikimaailmassa uskonut saavani tuollaisia aikaan. Virheitäkin niistä jo osaan bongata eli olen jo jollakin tasolla tässä virkkaushommassa. Jes! Vielä pitäisi tsekata, kuinka tuo kude päätellään koreissa.
Kuinka mainiosti nämä virkatut korit sopivat erilaisen sälän, kuten sekalaisen duplosälän, säilyttämiseen. Kuvan korissa olevat kahvat tekevät korin liikuttamisesta helppoa myös lapsukaisille.
Virkkaus tuntuu muuten lihaksissa. Olen todellakin tällä viikolla "punttia" nostellut, kun olen paksua kudetta virkannut. Niskat on jumissa, käsi on jumissa, mutta se ilo mikä tästä sekoamisesta tulee, se on vasta jotakin.
Pohdin tässä, että nämä trikookorit ovat varmaan tämän ajan lapsille niitä, hyi hitto -juttuja sitten isona. "Ai, oliko teilläkin niitä...Ne oli ihan hirveitä..." Sellasta se elämä on. Joka sukupolvella on omat yök juttunsa.
p.s. Kuinka meidän ekaluokkalainen on sitten tähän hommaan sekaantunut? No hän sormivirkkaa, ja on hyvin tuottelias. Mitä tehdä jatkumattomalla määrällä ketjusilmukoita? Saa antaa vinkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti